Elämä täällä maailman laidalla on muuttunut tasaisen tylsäksi arjesta, josta ei oikein juttua irtoa. Ilmiö on tuttu aikaisemmasta elämästä ja bloggauksessa on havaittavissa selvää nousu- ja laskusuhdanteiden vaihtelua.

Eniten päänvaivaa normaalissa santiagolaisessa ex-pat -arjessa tuottaa ruokahuollon järjestäminen. Kauppareissut on edelleen tehtävä kävellen, joten ostosten määrä on suhteutettava mukana kulkevien reppujen kokoon. Siinä ei toisaalta ole mitään ongelmaa, sillä kaupasta on vaikea löytää mitään syötävää! Olenkin jo suunnitellut siirtymistä letku- tai pilleriruokintaan pyöriessäni epätoivosena liha- ja vihnnestiskien ympärillä. Ja entäpä ne kuuluisat meren antimet ja tuhansien kilometrien pituinen rannikko, kaloja ei löydy vahingossakaan kuin puikkoina pakastealtaasta. Kissan kohtalo on vieläkin kovempi, kun minkäänlaisia annospussiruokia ei ole tarjolla, eikä oikein mitään tölkkikamaakaan. Kuivamuonalla on elettävä. Tästä huolimatta kissa sekä sen emäntä ovat vähintään entisissä mitoissa, eli jostain niitä kaloreita kuitenkin kertyy.

Kotikin on jämähtänyt nykyiseen tilaan. Käytävämattoja on käyty katsomassa tositarkoituksella jo useamman kerran, mutta kun tarjolla olevat värit ja mallit ovat joko rumia tai tosi rumia, emme ole päätöstä vielä tehneet. Matot olisi kyllä pikapuolin saatava, kissan kiihdytys- ja jarrutusjäljet alkavat nimittäin jo koristaa laminaattia. Lamppukaupasta luvattiin ilmoittaa, kun uusia malleja tulee, eli jo edellisellä viikolla. Eipä ole mitään kuulunut. Verhotkin pitäisi  käydä tilaamassa, mutta toisaalta väliaikaisilla virityksilläkin olemme pärjänneet. Jonkinlaiseksi aikarajaksi voisimme asettaa marraskuun puolenvälin, jolloin ensimmäiset vieraat on tulossa.

Kesäkin antaa odottaa itseään. Yölämpötilat ovat laskeneet lähelle nollaa. Lämmistystä emme kuitenkaan ole enää käyttäneet, meiltähän ei ryöstöhintoja laskuteta!