Blogi on ollut taas pidemmän aikaa heitteillä, eikä jatkostakaan ole tietoa. Olen muistaakseni joskus maininnutkin, ettei ulkomailla asuminen kunkin maan erityispiirteistä huolimatta niin ihmeellistä ole, että siitä kovin usein juttua riittäisi. Eikä sitä sen suurempia seikkailuja kaipaakaan, ihan tavallinen arki on kaikkein parasta.

Me lomailimme Buenos Airesin jälkeen Meksikossa entisillä kotikulmillamme. Oli ihan kiva käydä paikan päällä toteamassa, ettei ruoho sielläkään ole sen vihreämpää. Muistot ovat mukavia, mutta elämä on nyt täällä ja hyvä niin. Parasta antia matkassa oli ystävien tapaaminen, hyvä seura voittaa aina nähtävyyksien kiertämisen. Viikonloppu Acapulcossa oli tervetullutta vaihtelua, täällä kun merivesi on ihan liian kylmää ja virtauksetkin kovia. Teimme myös pikavisiitin Los Angelesiin, josta paluu taas kerran osoitti matkailun nurjat puolet. Lentomme oli peruttu ja meidät oli buukattu myöhemmin iltapäivällä lähtevälle lennolle Guadalajaraan ja sieltä edelleen Méxicoon. Emme saaneet tästä tietoa, sillä varatessa ilmoitin yhteystiedoiksi Chilen puhelinnumerot, joten kökimme LAXissa puoli päivää noituen huonoa tuuriamme.

Kun saavuimme kotiin Santiagoon torstai-iltana 25.2., oli taivas omituisen musta ja ilma todella synkkä. Olin ajatellut heti viikonloppuna palata lenkkipolulle ja makoilla vielä uima-altaalla Acapulcon rusketusta parantelemassa. Toisin kävi. Perjantaina pyykkäsimme ja kävimme kaupassa ja käytimme Nicon hammasrautoja kiristämässä. Nicon kaveri Vicente tuli käymään ja jäi yöksi. Aamuyöllä sitten heräsimme huojumiseen ja nitinään, jonka aiheuttaja pian sai koordinaatit 35.909°S, 72.733°W, 06:34:14 UTC, 8,8 Richter.

Huomasin vajaa vuosi sitten kirjoittaneeni vajaan viiden Richterin järistyksestä. Silloin totesin, että olen mielestäni kokenut ihan riittävän määrän maanjäristyksiä. Vaan luonnonvoimat olivat eri mieltä. On vaikea edes kuvailla tuota kokemusta. Päällimmäisenä oli huoli perheestä sekä Nicon kaverista. Järistyksen jatkuessa ja tavaroiden kaatuessa mielessä kävi ajatus, että tästä emme voi selvitä. Mutta niin vain huojunta jossain vaiheessa lakkasi ja me kipitimme rappuja pitkin alas kadulle, jonne olikin kokoontunut aika joukko ihmisiä.

Meillä kotona meni nurin piano sekä molemmat taulutelevisiot, kirjat ja cd-levyt putosivat hyllystä ja lasit ja astiat keittiön kaapeista. Silti tuho tuntui vähäiseltä ja se, ettei rakennuksia romahtanut suoranaiselta ihmeeltä. Olimme järistyksen jälkeisen viikon evakossa ystävillämme kunnes saimme asunnon siivottua. Asunnossa on runsaasti halkeamia, lähinnä  katon rajassa, mutta rakenteet lienevät säilyneen vahingoittumattomina. Pintaremonttia on tiedossa, mutta vielä emme tiedä milloin ja kuinka pitkän aikaa ne kestävät.

Jälkijäristyksiä on riittänyt satamäärin. Osaa niistä ei edes huomaa, mutta osa saa sydämen pomppaamaan kurkkuun. Todennäköisesti jälkijäristykset jatkuvat kuukausia. Niihin pitäisi kai osata suhtautua järjellä ajatellen, että pahin on jo koettu. Ei ole aina helppoa.

Naapuritalossamme on aloitettu vauhdilla maanjäristyksen pudottaman tiilikuoren korjaus. Enpä haluaisi olla noilla telineillä jälkijäristyksen iskiessä.

Suomen itseäisyyspäivä hurahti lähes huomaamatta ohi, sillä meillä on ollut täällä muita juhlan aiheita. Suomea pääsemme juhlimaan vähän virallisemmin vasta keskiviikkona varsinaisen päivän osuttua sunnuntaille, ja änkeepä tähän väliin vielä neitseellisen sikiämisen pyhäpäivä (8.12.).

Nico sai koulun päätökseen ja on nyt täkäläisen peruskoulun suorittanut. Systeemi on sen verran erilainen, että kahdeksannen luokan jälkeen siirrytään keskiasteen opetuksen ensimmäiselle luokalle, ja sitä jatkuu neljän luokan verran. Peruskoulun päättyminen ei kuitenkaan ole erityinen virstaanpylväs, sillä kaikki jatkavat keskiasteelle ymmärtääkseni automaattisesti ja luokatkin säilyvät ennallaan. Perinteisiin kuuluu kuitenkin juhlia juuri tässä kohtaa oikein pidemmän kaavan mukaan.

Juhlat järjestettiin Banco de Chilen klubilla lauantaina. Pojat olivat kaikki puvuissa ja tytöt vastaavasti ykkösissä. Koroilla oli korkeutta, ja hameiden helmat lyhyitä. Ohjelmaan kuului alkudrinkki ja vapaata hengailua, ruokailu, muutama puhe, ja lopuksi tanssia aamukahteen asti. Nuorisolle oli oma disco ja aikuisille omat tanssinsa. Juhla oli ihan mukava, mutta uusina tulokkaina joutuu aina moneen kertaan elämäntarinaansa muille vanhemmille selvittämään, mikä ottaa vähän voimille. Korkokenkä-indexillä mitattuna menestykseni oli kovin vaatimatonta. Vaikka monesti täkäläisiä systeemejä manaankin, niin se on tunnustettava että 14-vuotiaat ovat vielä ihanasti lapsia, juhlivat yhdessä isien ja äitien kanssa ja omavaat käytöstapoja. Kaikkia vanhempiakin tervehditään automaattisesti. "Hola tía Titi" kuulosti alussa oudolta tädittelyltä, mutta kivaltahan se nyt tuntuu.

Ennen tätä suurta juhlaa oli koululla normaali päättäjäistilaisuus perjantai-iltana pelkästään kasiluokkalaisille. Siellä vierähti muuma tunti, sillä puheita pidettiin useampi ja tunnustuspalkintoja jaettiin oikein urakalla. Kaikille jaettiin lisäksi päästötodistus, tai ennemmikin diplomi, sillä arvosanoja siinä ei ollut. Nico ei voi keskiarvollaan kehua, alle kutosen se taisi jäädä. Asteikkohan on täällä ykkösestä seiskaan. Seiskan oppilaat ovat siis meille kympin oppilaita.

Sunnuntaina lähetin juhlista väsyneen nuoren kesälaitumelle Buenos Airesiin, jossa heti samana iltana oli ohjelmassa AC/DC:n keikka. Kotona on sen jälkeen ollut kumman hiljaista. Kauaa ei tämä olotila kestä, matkalaukku odottaa jo nurkassa perjantaista lähtöä. Kyllä tulevaa lomaa onkin odotettu!

Juniorin suussa välkkyy tuliterät hammasraudat. Seuraavat puolitoista vuotta on tiedosta hammasten kiristystä, toivottavasti ilman itkua. Suu on tänään suoritetun asennuksen jäljiltä hieman turpea, ja kapistukset tuntuvat takuulla oudolta, mutta särky on toistaiseksi ollut ihan siedettävää. Ruokalistalla on tänään soppaa ja soossia, mutta huomisesta alkaen voi taas syödä normaalisti. Purkat ja toffeet on luonnollisesti mustalla listalla koko hoidon ajan.

Rautojen tarve tuli meille täytenä yllätyksenä, onhan ne hampaat suunnilleen suoraan kasvaneet. Joskus toukokuussa koulussa eräs hammasklinikka suoritti maksuttomia tarkastuksia halukkaille. Lähetimme pojan tarkastukseen lähinnä reikien varalta, mutta  paluupostissa saimmekin oikomissuosituksen ja korkealta tuntuneen hinta-arvion. Selvää rahastusta, mietin, korjaillaanhan täällä herkästi neniä ja muitakin ruumiinosia ihan vain ulkonäön vuoksi. Ajatus oikomisesta jäi kuitenkin takaraivoon muhimaan, ja poika itse sitä kovasti kärtti. Pikainen googlaus osoitti, että ihan jo hintatason vuoksi hoito kannattaa tehtä täällä ennemmin kuin Suomessa. Julkisella puolella ei moisia pikkuvirheitä Suomessa korjata, sen ehdin jo selvittää. Ikäkin on sopiva, sillä koulukavereista yhdellä sun toisella on sama prosessi menossa. Hintakin putosi puoleen alkuperäisestä paikkaa vaihtamalla. Ihan pätevän ja ammattitaitoisen tuntuista touhu on, eli emmeköhän ihan oikean päätöksen tehneet.

Ympäri vuoden kukoistava luonto on ilon aihe sekin. Tai ehkä näillä leveysasteilla ei kukoistuksesta voida puhua, pudottavathan monet puut lehtensä syksyllä. Kuitenkaan mikään totaalinen kuolema ei luontoa kohtaa talvellakaan, ja monet kukat jaksavat kukkia vuoden ympäri.

Viikonlopun ohjelmaan kuului lomalla olevien ystävien kukkien kastelua. Muistinpa ottaa kameran mukaan matkaan. Näpsin seuraavat kuvat vajaan kilometrin matkalta lähinnä naapuritalojen sisäänkäyntien istutuksista. Talkoohengen varassa ei kukkien menestys täällä ole, niiden hoito nimittäin kuuluu portieereille. Tai ainakin kastelu, voi olla että istutus olisi heidän arvolleen liian sottaista puuhaa.

Tätä blogia voisi päivitystaukojen venyessä entisestään pian kutsua murheenkryyniksi, iloa siitä ei ole ollut kenellekään vähään aikaan. Toisaalta ei kai kannata ottaa paineita, kun perimmäinen ajatus on ollut tallentaa näistä ulkomaanvuosista päiväkirjamaisia muistoja ihan itseämme varten, ei niinkään muille lukijoille. Näiden bloggausvuosien aikana näitä aallonpohjia on koettu tasaiseen tahtiin, mutta aina on ylös noustu.

Perheemme on ollut toista viikkoa jakautuneena kahdelle eri paikkakunnalle. Me Nicon kanssa pyöritämme arkea kotosalla, kun taas Gustavo yrittää pyörittää toisenlaista projektia naapurissa. Vähissä on arkipäivät täälläkin, Nico karkaa kesälomalle ensi viikon jälkeen ja minä vähän myöhemmin. Muutama lämpimämpi päivä on luonnollisesti ollut riittävä syy iloita, mutta jokohan uskaltaisi ajatella kesän tulleen jäädäkseen? Toden totta erikoinen alkukesä, en ole vielä kertaakaan vaivautunut katolle uima-altaalle, kun ei oikein tiedä tarkeneeko siellä. Viime vuonna jo lokakuussa odotin allaskauden avausta.

Kuin huomaamatta viime viikolla vahvistui Metallican tulo tänne maailmankolkkaan tammikuun lopussa. Lippujen kanssakaan ei ollut minkäänlaista ongelmaa, Suomessahan minkä tahansa megakonsertin lipuista joutuu taistelemaan tosissaan, mikäli oikein olen ymmärtänyt. Yritin aamupäivällä ostaa lippua nettimyynnistä, jossa pääsinkin ihan sujuvasti luottokortin kautta pankin sivuille, mutta koodien syöttämisen jälkeen tuli vain "eipä onnistunut" -herjaa. Vikaa voi etsiä mistä tahansa Ticketmasterin ja Banco Securityn väliltä. Iltapäivän puolella oli sopivasti asiaa yläkaupungille, joten poikkesin samalla lippuluukulla, ja olinkin ainoa ostaja koko pisteessä. Uskomatonta. Itse en aio tapahtumaan osallistua, Nico saa hommata mukaansa ikäistään seuraa.

Samana iltana sain lopultakin hankittua kirjastokortin. Nyt kun kotona on hiljaista, yritän hyödyntää ajan kirjojen lukemiseen. Sain muutaman lainan lomalle lähteneiltä ystäviltä, mutta tuo kirjastokortin hankinta on ollut mielessä pidempään. Nämä muutamalla metroasemalla toimivat Bibliometro-kirjastot muistuttavat lähinnä kioskeja, eikä valikoima ole kovinkaan laaja. Tarjolla on pääasiassa tämän mantereen kirjailijoiden tuotantoa, mikä sopii minulle oikein hyvin, tuleepa paikattua sitäkin aukkoa. Kirjavalikoimat löytyy nettisivuiltaan, joten tulevia lukuhetkiä voi sitä kautta jo etukäteen suunnitella. Kortin saa esittämällä henkilötodistuksen ja laskun, josta käy ilmi osoitetiedot, ja normaalisti perittävän parin rahan liittymismaksunkin sai liittymiskampanjan johdosta anteeksi. Terassin pöydällä odottaakin jo perulaisen Bryce Echeniquen Un mundo para Julius. Päädyin siihen sen takia, että toinen perulainen kirjailija Jaime Bayly on siihen jossain kirjoissaan viitannut.

Eikä ollankaan vähäisempamä ilon aiheena ole ollut se, että juoksu kulkee lähes lentävällä askelella. Arkisin liikkeelle pitää lähteä riittävän myöhään ja viikonloppuisin riittävän aikaisin, jotta välttää kuumuuden ja liikenneruuhkat. Kunto on selvästi parantunut, eikä mitään vaivojaan ole ilmaantunut. Lähdenkin tästä vetämään tossuja jalkaan ja baanalle, sen jälkeen kirjan kanssa sohvalle löhöämään.

Juniorin maailmaan ei mahdu oikein muuta kuin kitara ja siihen liittyvät asiat. Milloin on suunnitteilla uuden vahvistimen hankinta -ikään kuin nykyinen ei soisi riittävän kovaa ja korkealta!- milloin mitäkin oheistarvikkeita pitäisi saada. Parhaamme mukaan yritämme jarrutella ja ohjata pojan kiinnostusta koulutoimiin, huonolla menestyksellä tietenkin. Lukuvuosi lähenee loppuaan, onneksi luokalle jäänti ei sentään näyttäisi uhkaavaan, mutta ei tuloksissa hurraamistakaan ole.

Kitaraopettajansa kannustamana poika osallistui paikallisen musiikkiopiston järjestämään kitarakilpailuun Solo Para Bravos (Vain Rohkeille). Kilpailuun piti aluksi lähettää äänite omasta soitosta, ja meillä meinasi osallistuminen tyssätä jo tähän vaiheeseen: Nico ei tietenkään muistanut huolehtia määräajoista ja kovalla kiireellä kiikutimme äänitteen perille vajaan vuorokauden myöhässä pliis-pliis -anelujen saattamana. Siitä poiki kutsu karsintoihin ja suureksi yllätykseksemme vielä finaaliinkin, johon valittiin seitsemän soittajaa aloittelijoiden sarjassa. Tuohon sarjaan sai osallistua kaikki alle 18-vuotiaat, eli Nico oli tässä porukassa nuorimmasta päästä ja varmaan kokemuksenkin puolesta ihan oikea aloittelija.

Loppukilpailussa emme uskaltaneet edes toivoa palkintosijoja, reipas osallistuminen ja kokemus tuntui tärkeämmältä. Pääsipä Nico soittamaan ihan oikeiden muusikoiden säestämänä, ja todella hyvin soitto sujui. Palkintoa ei tullut, mutta se ei harmittanut ollenkaan. Ensi vuonna uusi yritys! Kotivideo esiintymisestä löytyy täältä:
http://www.kewego.es/video/iLyROoafIsYs.html

Nico, kitaraope Javier ja kaverinsa Keno

Muutenkin musiikkirintamalla on toimintaa tiedossa, naapurimaassa tosin. Meillä on kaksi lippua AC/DC:n keikalle Buenos Airesissa Suomen itsenäisyyspäivänä, ja viikko sen jälkeen liput suursuosikkini Andrés Calamaron keikalle. AC/DC:n keikalle en itse pääse, mutta olen bändin joskus nuoruusvuosina Helsingissä nähnyt mahdollisesti kaksikin kertaa (muisti pätkii tältä osin). Calamaron keikalta sen sijaan en aio pois jäädä, vaikka hiljattain julkaistiinkin keikka myös täällä Santiagossa. Se osuu kuitenkin samalle illalle Nicon koulun päättäjäisjuhlan kanssa, johon on pieni pakko osallistua. Suomalaisnuoret tuskin tuossa iässä enää vanhempien kanssa yhdessä juhlisivat, mutta täällä vanhemmista erkaantuminen alkaa paljon myöhemmin, joillakin se ei toteudu koskaan.

Chileläinen elokuva La nana on niittänyt mainetta ja mainintoja kansainvälisillä leffafestareilla tänä vuonna. Leffa kuului myös Rakkautta & Anarkiaa -festarin ohjelmistoon jokin aika sitten. Siitä oli täällä lehdissä juttua jo kauan sitten, joten ihan hämmästyin kuin kansallinen ensi-ilta olikin vasta elokuun lopussa.

Elokuva kertoo tarinan Raquelista, joka on paremmin toimeen tulevan chileläisperheen nana eli kotiapulainen. Ilmiö on meille suomalaisille vieras, mutta Lattareissa niin tavallinen. Siinä missä meistä tuntuisi epämukavalta se, että kodissamme häärisi yötä päivää perheeseen kuulumaton henkilö, olisi tällaiseen järjestelyyn tottuneista perheenäideistä suorastaan mahdotonta liottaa juuri laitettuja kynsiään tiskialtaassa.

Montaa mieltä voi olla siitä, onko nanan palkkaaminen eettisesti oikein. Maassa, jossa minimipalkka on n. 200 eur/kk, voi nana ansaita reilusti enemmän, työsuhde-etuna lisäksi ateriat ja majoitus. Chile erottuu edukseen muista maanosan maista siinä, että nanat harvoin työskentelevät pimeästi, eli perhe maksaa kiltisti kaikki sivukulut, jolloin työsuhteesta kertyy eläkettä ja oikeus terveydenhuoltoon.

Elokuvan perimmäinen sanoma meni minulta ohi. Ei se mitään, me voimme ihan päivittäin seurata omaa La nana -reality showta. Keittiöämme vastapäätä avautuu naapuritalon nanan valtakunta. Hänen huoneensa -se tyypillinen nanan huone- on täsmälleen samalla kohdalla kuin meidän vastaava huone; meillä samaisessa huoneessa tosin asustaa ainoastaan pyykinkuivausteline ja silityslauta. Samoihin aikoihin, kun itse puuhastelemme keittiössä ruuanlaiton ja tiskauksen parissa, pyykkää naapuritalon nana, joskus jopa nyrkkipyykkiä. Saatuaan päivän työt tehtyä istahtaa hän sängylleen ja katselee pientä telkkariaan. Muita sisustuselementtejä huoneeseensa ei mahdukaan. Viikonloppuisin hän saattaa istua sängyllään ja näpytellä tekstiviestejä. Nana tuntuu joskus katselevan meidän suuntaan hämmästelevä ihme kasvoillaan ikään kuin tuumisi: "Erikoista porukkaa nuo ulkomaalaiset kun ihan itse kokkaavaat, tiskaavat ja pyykkäävät". Niinpä.

Nana istuu sängyllään ansaittua vapaa-aikaa viettämässä, eikä huomaa paparazzia.

Käsillä on ratkaisevat hetket elämää suuremman jalkapallon tiimoilta. Etelä-Amerikan karsintalohkon viimeinen MM-kisapaikka ratkeaa huomenna, menolipun ovat jo varmistaneet Brasilia, Paraguay ja Chile. Chilessä kisapaikasta on osattu iloita oikein olan takaa, viime lauantaina ratkaisevan pelin jälkeen auton torvien tööttäilyä kuului täällä meidänkin hiljaisessa kaupunginosassa vielä useita tunteja pelin päätyttyä. Myös joukkueen argentiinailaiselle valmentajan Bielsan ansiot on tunnustettu avoimesti, jopa presidentti Bachelet otti puhelinyhteyden "el locoon" Chilen voitettua Kolumbian 4-2.

Perhesiteet velvoittavat kannustamaan Uruguayan joukkuetta "la celeste", jonka karsintapelit ovat olleet aikamoista kärsimystä. Chilen joukkue on tehnyt maalejakin ihan eri tahtiin, mutta ei passaa kotikatsomossa liiemmin näitä mielipiteitä esittää kotirauhan varmistamiseksi. Huomenna pelattavan Uruguay-Argentiina -ottelun voittaja varmistaa kisapaikan, eli pelissä on lähes koko elämä. Tätä taistoa on Gustavo paikan päällä todistamassa, minä yritän kannustaa joukkueen voittoon kotosalla telkkarin kautta. Vaikka jonkin sortin Argentiina-fani olenkin, ei sympatiani millään riitä kattamaan Maradonaa, tuota Argentiinan Matti Nykästä. Hänen takiaan olen iloinnut Argentiinan tappioista jo pidemmän aikaa. Toivottavasi huomenna saan taas kokea tuon saman ilon tunteen, jonka Uruguayn menestys luonnollisesti tuplaisi.

Viime lauantaina seurasimme Uruguayn peliä suorana telkkarista, ja samaan aikaan kolmea muuta peliä netistä. Vaativaa puhaa...La Tercera -lehti oli laatinut oikein manuaalin samaan aikaan pelatun Kolumbia-Chile -pelin seuraamisen helpottamiseksi. Se mukaan aamulla klo 9:30 tuli lähteä kauppaan, klo 13:00 grilliin tuli, klo 14:15 lihat grilliin, klo 15 Italian peli ESPN-kanavalla, klo 15:30 salaatit, klo 16:00 pääruoka ja klo 18:00 Chilen peli. Ihan kaikkia yksityiskohtia en tähän listannut.

Santiago ei taida enää kivuta saastetilastoissa ihan kärkisijoille, enkä itse ainakaan ole saasteiden vaikutuksesta kärsinyt. Eri asia on, minkälaista tuhoa pienhiukkaset ilman minkäänlaisia oireita elimistössä aiheuttavat.  Tuulien ansioista Santiagossa vain talvi on erityisen kriittistä aikaa. Toisaalta viitearvot on nostettu niin korkealle, että ilmanlaatuseurannassa ainakin Las Condesin kaupunginosassa näyttäisi ilma olevan lähes aina hyvälaatuista, vaikka näköhavainnot muuta kertoisivatkin.

Vuorilta kaupungin suuntaan katsoessa näkee epämääräisen massan leijuvan kaupungin yllä. Kännykällä otetussa kuvassa värit ovat aika haljakat, mutta kuva kertonee jotain saasteiden määrästä.

Jalkavaivoihin tympääntyneenä annoin lonkan koukistajalle siedätyshoitoa rinteessä. Kovasti kehuttuja laskettelurinteitä on tähän asti tiirailtu olohuoneen ikkunasta, kun puhti ei ole riittänyt paikan päälle asti. Koulusta alkoi loma, joten itsekin puhuin perjantain vapaaksi, onhan parhaat tarjoukset voimassa vain arkisin. Tarjousten kanssa saakin olla tarkkana, sillä eri pankkien luottokorteilla on saa eri suuruisia alennuksia eri päivinä. Sanomalehtien tai kännykkäoperaattoreiden kanta-asiakkaile tarjotaan vastaavasti alennuslippuja. Tarjousten sekamelskan sekoittamina tartuimme ihan kaikelle yleisölle suunnattuun El Coloradon tarjoukseen: hissilippu normaalihintaan (27 eur), kuljetus kaupan päälle ja välinevuokrat puoleen hintaan.

El Coloradon toimipisteessä Omnium-ostarilla oli aamutuimaan kova kuhina. Toiminta ei taaskaan ollut erityisen hyvin organisoitua, jonotuksissa eri luukuilla kului ainakin tunti. Tämä siitäkin huolimatta, että sillä aikaa kun itse jonotin välineitä, Nico piti meille paikkoja bussijonossa. Näiden alkusähläysten aikana meinasi jo iskeä uskon puute, eikä tunnelma matkalla juurikaan kohentunut. Kuski veti serpentiinimutkia kaasu pohjassa sillä seurauksella, että Nico joutui välillä heittämään laattaa penkereellä. Näitä mutkia onkin yli 40, joten 40 km matkaan menee aikaa vähintään 1,5 h. Edellisen viikonlopun runsaat sateet olivat aiheuttanut kivistä, mudasta ja lumesta koostuneen maanvyöryn, joka vei mukanaan yhden perheen äidin ja pienen lapsen lounaspöydästä. Tämän vuoksi tie oli alkuviikosta vielä suljettu, äidin ruumis löytyi pian, mutta lapsi on kai edelleen kateissa.

Laskettelu-urani on varsin vaatimaton, rinteissä vietetyt hetken on yhden kropan sormilla ja varpailla laskettavissa. Koulun Kalpalinna-retkien lisäksi muistoissa on Keski-Italiassa Ovindolin rinteissä vietetyt aurinkoisen kauniit talvipäivät. Lieneekö aika kullannut muistot, mutta ei El Colorado Ovindolia mielestäni päihitä. Ovidolin metsäisempi maisema on miellyttävämpi ympäristö kuin El Coloradon paljaat rinteet. El Coloradossa lisäpisteitä tuo Hawaiian Tropicin sponsoroimat aurinkorasvat aina suojakertomeen 75 asti, ja niille oli totisesti käyttöä.

Väkeä oli vähän, joten hisseihin ei tarvinnut jonottaa, eikä rinteessä juurikaan varoa muita. Kokonaisuutena lasketteluun liittyy kuitenkin ihan liikaa säätämistä minun makuuni. Painavissa monoissa liikkuminen on hankalaa ja auringon lämmittäessä iltapäivällä tulee hiki. Mutta ihan mukavan päivän Nicon kanssa vietimme, sitä ei käy kieltäminen. Kerran vuodessa voisi olla sopiva tahti. Paluumatkalle osui rauhallisempi kuski, joten päivän aikana nautitut ateriat ja energiajuomatkin pysyivät sisällä.